City. Climate. Sustainability, 2025. Mic Thiemann ja ARTE. Kukin osa on vajaa 30 minuutin mittainen.

ARTE on eurooppalainen lähes kokonaan julkisin varoin toimiva ja televisioon kulttuuritarjontaa tuottava yhtiö. Nimi tule ranskankielisistä sanoista Association relative à la télévision européenne. ARTE on perustettu vuonna 1992. 

Ohjelmasarjaan kuuluu neljä vajaa puolen tunnin mittaista kokonaisuutta. Ne kertovat eri eurooppalaisten maiden ja kaupunkien tavoista vastata ympäristön ja ilmaston tuomiin haasteisiin. Mukana valikoimassa on monenlaisia ja monen eri mittakaavan kokeiluja ja toteutuksia, joiden todelliset ympäristövaikutukset toki vaihtelevat. Joissakin kaupungeissa ollaan paljon edellä muita, mutta Euroopan koosta, maanosan eri valtioiden sijainnista, pääkaupunkien luonteesta ja historiasta sekä omasta kunkin hetken politiikasta johtuen kukin kaupunki on valinnut omat tapansa tehdä asioita. 

Kriittisen yleisön tehtävänä on vuorostaan arvioida, mikä on kaikkein onnistuneinta tai mikä mahdollisesti ei ainakaan omilla leveysasteilla ole sellaisenaan sovellettavissa.

Sarjan osat käsittelevät seuraavia maita: Tanska, Norja, Ruotsi, Suomi, Itävalta, Saksa, Espanja, Ranska

Architecton, 2024. Victor Kossakovsky. 98 min.

Venäläissyntyinen (syntynyt Leningradissa, nykyisessä Pietarissa vuonna 1961 ja nykyisin Berliinissä ja Barcelonassa asuva) ohjaaja Victor Kossakovsky tunnetaan dokumenttielokuvien tekijöiden piirissä myös Suomessa. Yksi hänen elokuvansa kertoi päähenkilöstä, joka sattui olemaan Gunda-niminen sika. Se oli myös koko elokuvan nimi.
Kossakovsky on luonut vuonna 2024 valmistuneen ja useille palkinnoille ehdolla olleen häkellyttävän ja loistavasti kuvatun elokuvaesseen nimeltään Architecton. Parhaimmillaan tämä elokuva – joka ei todellakaan ole mikään tavanomainen dokumentti – on yhdessä koettuna ja nähtynä (ja kuultuna) suuressa elokuvasalissa. 

Olemme tietoisesti ottaneet sen Ark Rex -arkkitehtuurielokuvafestivaalin ohjelmistoon siitäkin huolimatta, että sitä on esitetty pienemmissä elokuvateattereissa sekä parin erikoisfestivaalin ohjelmistossa myös Suomessa. 

Elokuvan toivoisi saattavan meidät kaikki ja erityisesti rakentajat, arkkitehdit ja insinöörit pohtimaan useitakin perustavanlaatuisia asioita – ja sitäkin, mitä teemme maan uumenista poratun öljyn, louhitun hiilen tai mineraalien kanssa. Mitä niistä ja millä tavoin kulkeutuu ilmakehään ja ilmaan, jota hengitämme, ja mihin niitä käytetään? Akkuihin? Entistä enemmän energiaa vaativiin ja meitä omalla tavallaan orjuuttaviin vekottimiin ja järjestelmiin?

Entäpä jos rakennamme huonosti ja vain puolet ihmisen eliniän ajan kestävästi – eli kestämättömästi? Mitä jos tapamme rakentaa kertookin asenteesta, joka ei enää arvosta ihmisiä – sitä pientä ihmistä, josta Alvar Aaltokin puhui? Mitä jos teolliseen ja nopeaan rakentamiseen perustuva asuntoarkkitehtuurimme ja finansialisaation sekä kiinteistökehitys- ja sijoitusfirmojen yhä enemmän säätelemä rakentamisemme köyhdyttää ja yhdenmukaistaa ympäristöämme? Entäpä jos se ympäristö, jossa toimimme, ei enää edes hetkittäin kohota meitä arjen yläpuolelle – tai jos kohottaa, niin kohottaa yhä vain harvemmat? Ja mitä se, kuinka me nykyisin rakennamme, kertookaan meistä – tai osasta meitä?

Kossakovsky pohtii vuorostaan sitä, kuinka kunnianhimoisesti tai -himottomasti meidän aikamme rakentaa ja mitä rakennuksistamme mahdollisesti jää jäljelle – tai jääkö yhtään mitään: rakennammeko me maailmaa ja maailmaan, jossa yhä enemmän tuhotaan, vai rakennammeko maailmaan, jossa sen sijaan arvostetaan luonnon kunnioittamista ja tapaa käyttää materiaaleja myös siten, että niistä toteutetaan jotakin, joka on meitä suurempaa? Architectonin erityisessä keskiössä ovat luonnonkivi, louhokset ja kivestä rakentaminen sekä uudemman aikamme kiviaineksinen ja eniten käytetty rakennusmateriaali betoni.

Elokuvassa käsitellään myös paratiisin ja ihmisen toiminnan kautta kokonaan pilaamattoman ympäristön teemaa. Tässä elokuvassa myös aivan oikeasti rakennetaan pientä paratiisia italialaisen arkkitehti Michele De Lucchin kanssa, Lombardian kukkuloilla sijaitsevan vanhan kivisen talon tuntumaan.

Sellaista, johon ihminen ei koskaan saa astua.

Greina, 2024. Patrick Thurston ja Aron Nick. 72 min.

Arkkitehtina Patrick Thurston on omalla tavallaan itseoppinut, vaikkakin monipuolisesti koulutettu. Hänellä on Bernissä oma arkkitehtitoimisto ja hän on käynyt esitelmöimässä myös Suomessa. Miellä nimenomaan puuarkkitehtuurin tuntijat ja ystävät tietävät hänet oikein hyvin.

Hän on kirjoittanut myös kirjoja ja yksi hänen rooleistaan on elokuvantekijän. Hän on myös arkkitehdin poika. Isä, skotlantilaiset juuret omaava Bryan Cyril Thurston on vuorostaan sekä arkkitehti että taiteilija. Häntä voi hyvällä syyllä kutsua myös kansalaisaktivistiksi.
Elokuva Greina kertoo isän vaikutuksesta ainutlaatuisen korkeilla vuorilla sijaitsevan laakean vuoristosolan säilyttämisessä rakentamattomana, rauhallisena paratiisina. Kun arkkitehti-isä Thurston kävi Greinassa ensimmäisiä kertoja, siellä oli vain joitakin lampaita ja lammaspaimenia. Paikka teki järisyttävän vaikutuksen eivätkä tiedot vireillä olleesta voimalahankkeesta jättäneet häntä rauhaan.

Myös arkkitehti voi osallistua kauneuden ja nimenomaan paratiisimaisen kauneuden puolustamiseen ja suojeluun ja tehdä sen kansalaisaktivistina ja ennen kaikkea taiteen ja huolella suunnitellun ja mietityn vaikuttamisen keinoin. Arkkitehdin koulutus takaa yllättävätkin valmiudet myös toimintastrategioiden suunnitteluun ja niiden huolelliseen ja harkittuun toteuttamiseen.

Elokuva on myös kertomus isästä ja pojasta ja siinä on joitakin kerrassaan hellyttäviä tuokiota – vaikkapa se, jossa miehet luonnostelevat toinen toisiaan. Isän punaiset sukat ja välimerellisen siniset silmälasikehykset tuovat ärhäkkyyttä iäkkään miehen olemukseen – tähän arkkitehtiin on helppo tykästyä.

Greina on Tessinin ja Graubündenin välissä Sveitsissä sijaitseva rauhallinen ja uskomattoman kaunis vuoristoylänkö, joka tuli Sveitsissä laajemmin yleisön tietoisuuteen jo 1970-luvulla. Sen menoksi oli suunnitelmia, suuria suunnitelmia. Bryan Cyril Thurston taisteli ja kampanjoi noin kaksi vuosikymmentä taianomaisen paikan ja sen ympäristön suojelemiseksi ja teki sen taiteen ja omalla tavallaan särmikkään ja päättäväisen taideaktivismin keinoin. Patrickin isä toisti usein seuraavaa lausetta: ”Vain runous voi pelastaa Greinan.” - Nuorempana Patrick ei oikein ymmärtänyt asiaa, mutta on halunnut tuoreella elokuvallaan kertoa, miten vahva ja kantava tuollainen ajatus voi käytännössä olla; isän toiminta käänsi vihdoin myös sveitsiläisten mielen ja päät, suojelun kannalle.

Elokuvassa tapaamme myös lähellä vuoristoylänköä sijaitsevasta Vrinin kylästä lähtöisin olevan, puuarkkitehtuuristaan tunnetun ja ihaillun arkkitehti ja professori Gion A. Caminadan. Elokuvassa maisemat mutta myös arkkitehti-isän oma työhuone, ovat kerrassaan ihastuttavia.

Antti Lovag – Bird of Paradise, 2013. Kathrin Pitterling. 66 min.

Arkkitehti Thomas Willemeitin äiti oli poikaansa varten kuvannut ihan tavallisella kaitafilmikameralla television arkkitehtuuriohjelmia. Yksi niistä kertoi Antti Lovag -nimisestä äitinsä puolelta suomalaissyntyisestä arkkitehdista, jonka oma arkkitehtoninen ajattelu poikkesi suuresti tavanomaisesta. Willemeit hankkiutuikin näkemästään filminpätkästä innostuneena yllättäen eteläiseen Ranskaan sekä töihin hyvin erikoisen rakennuksen rakennustyömaalle. Myöhemmin hänestä tuli ihan oikea arkkitehti, joka yhdessä kahden kollegansa eli Lars Krückebergin ja Wolfram Putzin kanssa perusti Kaliforniassa saakka nykyisin Berliinistä käsin toimivan arkkitehtitoimiston nimeltä Graft.

Elokuva kertoo Willemeitin matkasta arkkitehdin kotiin Ranskan Rivieralle. Pääsemme myös erikoisiin, pienemmistä tai suuremmista paikalla valetuista sekä toinen toisiinsa liittyvistä kuplamaisista osista koostuviin huviloihin, joista avautuva upeat näkymät sinisenä välkehtivälle Välimerelle.

Willemeit halusi vielä kerran tavata häneen suuren vaikutuksen tehnyttä Lovagia, kun tämä oli ehtinyt jo korkeaan ikään. Kuvausryhmä on hänen kanssaan käynyt mm. paikassa nimeltä Théoule-sur-Mer, mutta myös Lovagin ensimmäisessä koetalossa Tourette sur Loupissa, jossa hän kuoli vuonna 2014. Lovagin suunnittelema ylellinen Kuplapalatsi eli Palais Bulles toteutettiin alun perin Pierre Bernard -nimiselle teollisuuspohatalle. Myöhemmin se on kuulunut itse Pierre Cardinille, kuuluisalle ranskalaiselle muotisuunnittelijalle. Suuri huvila oli Cardinin kuoleman jälkeen myynnissä ja hintapyyntö oli reilut 300 miljoonaa euroa. Palais Bullesissa on järjestetty lukuisia muotikuvauksia ja siellä on kuvattu joidenkin elokuvien kohtauksia.

Arkkitehtuuriin tarvitaan aina toisinajattelijoita – vaikkapa meillä Suomessa Aino ja Alvar sekä Elissa Aallon, Raili ja Reima Pietilän tai Timo ja Tuomo Suomalaisen kaltaisia omien teidensä kulkijoita. Taustaltaan hyvin erikoisen Lovagin erilaisuus on jollakin tavalla rinnasteinen heidänkin toisenlaisuutensa tai edistyksellisyytensä kanssa, mutta jotenkin paljon raisumpaa.

Elokuva vie meidät Lovagin ja tämän läheisten kotiin sekä pihamaalle, jossa on kaikenlaisia koekappaleita ja suuren määrän tavaraa käsittävä verstas. Joku erikoisista suurkappaleiden kaarteista muistuttaa jopa Amos Rex museon pihamaan valoa tuovien kappaleiden muotoja. Kun Willemeit vuonna 2024 näytti Berliinissä valokuvia kuvauspaikoilta, oli jonkinlainen yhtäläisyys JKMM:n suunnitteleman pihakannen muotoihin mitä ilmeisin. Tuo yllättävä hetki ratkaisi – Antti Lovagin erikoislaatuisuuden ja syntyperän lisäksi – elokuvan ottamisen vuoden 2025 festivaalin ohjelmistoon.

Elokuvassa puhutaan ranskaa, englantia ja saksaa. Lovag ei asunut Suomessa, mutta opiskeli sodan jälkeen Ruotsissa. Hän ei ole arkkitehti, joka olisi saanut koulutuksensa korkeakouluissa. Sen sijaan hän työskenteli kuin keskiaikainen mestari – verstaineen, kokeiluineen ja avustavine henkilöineen. Lovag kutsuikin itseään ”habitologiksi”, joka halusi luoda ainutlaatuisia ja asuttavia tiloja. Suorakulmainen koordinaatisto on hänelle vieras. Rakennusmateriaalien kierrätyksessä, keksinnöissä ja uudelleenkäytössä hän oli huomattavasti aikaansa edellä.

Kovin monta tilaajaa Lovagilla ei ole ollut. Hänen periaatteensa on ollut seuraava: «En ihan vielä tiedä, millainen rakennuksesta on tulossa enkä tiedä, kuinka kauan rakentaminen tulee kestämään. En todellakaan tiedä edes sitä, paljonko se tulee maksamaan.»

E.1027 - Eileen Gray and the House by the Sea, 2024. Beatrice Minger ja Christoph Schaub. 90 min.

Ranskan Rivieran Kap Martinista löytyy ainutlaatuinen valkoinen huvila. Kyseessä ei suinkaan ole minkään tienvarren osoite, vaan huvilan nimi kätkee sisälleen kertomuksen rakkaudesta kahden ihmisen välillä. Vuonna 1929 valmistuneen huvilan nimi on kooste näiden ihmisten nimien etukirjaimista.

Toinen heistä on ylhäiseen irlantilaiseen perheeseen syntynyt muotoilija ja myös arkkitehtina poikkeuksellisen taitava Eileen Gray. Toinen on Romaniassa syntynyt arkkitehti ja journalisti Jean Badovici. Hänet tunnettiin erityisesti avantgardistisen eli tuon ajan etulinjassa olleen arkkitehtuurin puolestapuhujana ja arkkitehtuurilehtien kustantajana.

Ilmavaa ja samalla myös hämmentävän kaunista sekä Grayn ja Badovicin yhdessäoloon ja työntekoon tarkoituksenmukaista huvilaa ei olisi olemassa ilman näiden kahden kohtaamista. Huvila on ikään kuin tämän ihmissuhteen ja rakkauden konkreettinen täyttymys. Myöhemmin huvilaa pyrki jopa omimaan kuuluisa sekä Badovicinkin hyvin tunteva arkkitehti Le Corbusier. Kumpikin heistä oli osallistunut maineikkaaseen CIAM:n kokoukseen, jonne ajan arkkitehtuurin ja muotoilun kansainväliset avainhenkilöt matkustivat yhdessä höyrylaivalla Marseillesta Ateenaan.

Sveitsiläinen käsikirjoittaja-ohjaaja-aisapari Beatrice Minger ja Christoph Schaub näyttelijöineen on taikonut huvilasta kertomuksen, jossa yhdistyy sekä alkuperäistä kuva- ja filmimateriaalia että itse huvilassa kuviteltuja ja näyteltyjä tapahtumia 1920- ja 30- luvuilla ja toisen maailmansodan jälkeen. Osa elokuvan kohtauksissa on kuvattu ikään kuin Eileen Grayn muotoilemissa ja asumissa tiloissa, mutta ne tapahtuvat suurella näyttämöllä lavasteissa. Pääsemme jopa vilkaisemaan ihan oikeata Eileeniä hänen kotonaan Pariisissa, jossa hän julkisuudesta syrjään vetäytyneenä ja korkeaan ikään yltäneenä edelleen piirtää ja miettii uusia esineitä. Hänkään ei monien taitelijoiden, muotoilijoiden ja arkkitehtien tavoin oikein koskaan voinut lopettaa työn tekemistä.

Elokuva on kaunis ja taitavasti käsikirjoitettu. Kokonaisuus rakentuu arkistomateriaalin ja ennen kaikkea todella sanottujen ja kirjoitettujen tekstien varaan. Maisemat ovat silmiä hiveleviä, sillä sellainen Côte d'Azur on ollut ja on edelleen. Vasta 1930-luvulla se muuttui ylelliseksi varakkaiden loma- ja asuinpaikaksi. Huvila E.1027 toteutettiin jo useita vuosia sitä ennen. Vasta 1968 siitä julkaistiin valokuvia siten, että Eileen Gray myös ilmaistiin sen arkkitehdiksi. Elokuvassa pohditaan myös lahjakkaan naisen suunnitteleman rakennuksen omimista muiden nimiin.

Elokuva kertoo ihanasti myös siitä, kuinka kauniita ja tarkoituksenmukaisia ja ympäristöönsä sopivia rakennuksia modernismi ensimmäisen maailmansodan jälkeen sekä uutta aikaa ja sen elämää muokattaessa on voinut tuottaa. Kauneus tai pyrkimys kauneuteen eivät suinkaan ole sidottuja tyyliin.

Elokuva sai ensi-iltansa syksyllä 2023. Myös fiktioelokuvistaan tunnettu ohjaaja Christoph Schaub vieraili Ark Rex -arkkitehtuurielokuvafestivaaleilla jo vuonna 2021, jolloin esitettiin hänen ohjaamansa henkeäsalpaavan kaunis elokuva The Architecture of Infinity.

The Loop of the Nibelung, 2020. Simon Steen-Andersen. 37 min.

Silmät ja korvat auki saa toden totta erikoinen, Bayreuthin Wagner-juhlia varten vuonna 2020 toteutettu tilausteos, jonka kokonaisuuden on käsikirjoittanut performanssitaiteilijanakin tunnettu säveltäjä ja professori, tanskalaissyntyinen Simon Steen-Andersen.

Erikoisen elokuvan avulla pääsemmekin kurkistamaan maailmankuulua tapahtumaa varten rakennetun Festspielhausin sisuksiin ja ennen kaikkea paksun ja paljon nähneen esiripun taakse. Kipaisemme jopa katolle.

Festspielhausissa esitetään säveltäjä Richard Wagnerin (1813–1883) oopperoita, joita varten tuo rakennus on olemassa. Talo valmistui vuonna 1879 ja arkkitehti oli Otto Brückwald.

Filmin edetessä pääsemme tapaamaan oopperatalon muusikoita ja mm. maineikkaita oopperalaulajia. Mukana on myös vinkuleluja sekä säveltäjän ja pallopäisen mikrofonin kanssa juokseva koira. Teoksessa on nauhoitteita entisten sekä meidän aikojemme oopperatähdiltä ja jännittävää arkisto- ja nykyfilmien päällekkäisyyttä.

Se, että emme olekaan näyttämön puolella vaan esiripun kätkemissä kulisseissa kipittelemässä pallopäisen mikrofoninsa kanssa talon tuotanto-osaa ketterästi kiertävän professorin ja kuvaaja Peter Tinningin kanssa, rinnastuu tavallaan myös siihen, kuinka valmis ja mitä tahansa käyttötarkoitusta palveleva rakennus vaatii ennen valmistumistaan paljon kaikenlaista kulissien takaista toimintaa sekä ennen kaikkea valtavaa ongelmienratkaisutahtoa ja kykyä – mutta ennen kaikkea taitavat ja vastuuntuntoiset rakentajat. Oopperatkin tarvitsevat toimivan rakennuksensa lisäksi asiansa osaavan tuotanto-osastonsa, muusikkonsa ja solistinsa. Ja ennen kaikkea oopperatalon tai vaativille esityksille sopivan paikan.

Filmin ohjelmistoon valikoitumisen takana on hauska sattuma: festivaalin kuraattori törmäsi Berliinin Akademie der Künsten kesän 2025 luento- ja keskustelutilaisuudessa siellä juuri tästä filmistä lyhyen pätkän esittäneeseen Steen-Anderseniin, lähestyi häntä, katsoi silmiin, esittäytyi ja paiskasi tassua. 

Myös taiteen ja kulttuurin – ja arkkitehtuuri kuuluu niihin - yhteydessä on mahdollista, että moni asia saa alkunsa ihan oikeiden ihmisten sattumalta kohtaamisesta.

Villa Tugenhat, 2024. Jiří Lenhart. 11 min.

Arkkitehti Ludwig Mies van der Rohen monista modernismin ajan yksityistaloista Greta ja Fritz Tugenhatille suunnittelema ja vuosina 1929–30 valmistunut Villa Tugenhat sijaitsee Tsekin tasavallassa Brnossa. Suurehko ja aikanaan uskomattoman nykyaikainen rakennus on vuodesta 2001 saakka kuulunut Unescon maailmanperintökohteisiin.

Lyhyessä elokuvassa saamme vapaasti liikkua rakennuksen sisällä huoneesta ja tilasta toiseen. Saamme myös kuulla van der Rohen ikään kuin itse kuvailevan rakennusta tai sen suunnittelun taustalla olevia periaatteita. Kiinnostava olento elokuvassa on kirkas lasipallo, jonka seurassa pääsemme liukumaan tilasta toiseen ja kurkistelemaan talon salaisuuksiin.

Lyhyt filmi on osoitus siitä, kuinka moderni ja yksinkertainen sekä detaljiensa ja ratkaisujensa puolesta äärimmäisen tarkkaan mietitty arkkitehtuuri omassa ympäristössään, voi olla lumoavan kaunista.

Space of Becoming, 2025. Rebeka Bratož Gornik. 12 min.

«Tila, joka aikoinaan oli tarkoitettu iäkkäiden ihmisten kodiksi ja turvaksi, muuttuu muistamisen näyttämöksi, jossa liike paljastaa, mikä kestää – ja mikä katoaa.»

Vuonna 1992, vain kolme kuukautta valmistumisensa jälkeen, Sarajevon Dom Penzionera, Eläkeläisten talo – Dragan Bijedićin ja Mladen Gvozdenin suunnittelema eloisa ja visionäärinen arkkitehtoninen mestariteos – tuhoutui sodan seurauksena. Ikäihmisten viimeisten vuosien asuin- ja turvapaikaksi suunniteltu rakennus ei koskaan ehtinyt avata oviaan. Aikoinaan Jugoslavian arvostetuimman arkkitehtonisen tunnustuksen eli Borba-palkinnon saanut rakennus on nyt hiljainen todistaja koskaan toteutumattomasta käyttötarkoituksestaan ja sodan tuhoisista vaikutuksista.

Tämä elokuva tarkastelee tilaa ja aikaa uudelleen nykyajan linssin läpi ja käyttää keinoinaan tanssia ja liikettä, pohtiakseen laajempia teemoja katoamisesta, muutoksesta ja kiistellystä kaupunkimuistista. Puoliksi tuhoutuneen rakennuksen raunioihin sijoittuva elokuva tutkii niin perinteen ja gentrifikaation, hoivan ja pääoman kuin läsnä- ja poissaolonkin välisiä muuttuvia jännitteitä.

Lyhyt filmi on omanlaisensa hybridi: taide-elokuva / tanssielokuva / luova dokumentti. Tämä elokuva yhdistää performatiivisen koreografian arkkitehtoniseen tutkimukseen ja dokumentaariset juuret taiteelliseen ilmaisuun. Perinteisen kerronnan sijaan sekä merkityksien esille kaivamiseksi on tässä filmissä käytetty visuaalista, äänellistä, tilallista sekä ruumin kieltä, mikä on myös esseistisen elokuvan tunnusmerkki.

Skin of Glass, 2023. Denise Zmekhol. 90 min.

Brasilia kuuluu pinta-alansa ja väkilukunsa puolesta maailman suurimpiin maihin. Maan arkkitehtuuri tuli 1960-luvulla vahvasti tunnetuksi arkkitehti Oscar Niemeyerin suunnittelemien näyttävien rakennusten myötä. Valokuvat niistä levisivät laajalti ja Brasilian tiedettiin suuntaavan katseensa kohti aiempaa valoisampia ja demokraattisempia aikoja.

Ohjaaja Denise Zmekholin isä, syyrialais-libanonilaistaustainen arkkitehti Roger Zmekhol (1928–1976) muutti syntymäkaupunkinsa Pariisin kautta Brasiliaan ja piti korkealla modernismin ja optimismin lippua. Yksi hänen suunnittelemistaan rakennuksista, tuolloin huikeana pidetty 24-kerroksinen lasinen ja metallinkiiltoinen toimistorakennus vuodelta 1961, oli Sao Paulon todellinen ylpeys. Sille annettiin nimikin: Pele de vidro. Suomeksi se tarkoitta lasista tehtyä ihoa.

Kaliforniaan muuttaneen ja siellä edelleen asuvan ohjaajan runollinen ja palkintoja kerännyt elokuva Skin of Glass kertoo tytärtään aina tukeneen aurinkoisen arkkitehti-isänsä jo 14-vuotiaana menettäneen Denisen matkasta ottamaan selvää, mitä entiselle kotimaalle ja isän suunnittelemalle toimistotalolle on vuosien saatossa tapahtunut. Hän oli saanut kuulla legendaarisen tornitalon joutuneen asunnottomien ihmisten valtaamaksi.

Ohjaaja on haastattelussaan todennut seuraavaa:
«The film tells a story that I think is universal because it´s about a search of a daughter for her father, AND his art, via a building he designed as an architect.»

Samalla kun ohjaaja poikkeuksellisen hienolla tavalla etsii omaa isäänsä, Skin of Glass valottaa pääosaan päässeen rakennuksen lisäksi myös Brasilian poliittista historiaa ja kertaa niitä tapahtumia, jotka ovat vaikuttaneet auringossa kimaltavan tornitalon käyttötarkoituksessa tapahtuneisiin muutoksiin. Aikansa parasta eurooppalaista lasi- ja metalliteknologiaa edustanut ja toimistokäytössä ollut rakennus otettiin jopa demokraattisen kehityksen keskeyttäneen brutaalin hallinnon käyttöön. Mutta toisaalta: sitä vaihetta seuranneiden poliittisten sekä muiden muutosten jälkeen siellä myös tuomittiin natsien ihmishirvio, lääkäri Josef Mengele. Lopulta talo jäi täysin tyhjilleen. Politiikka oli sotilashallinnon aikana tietenkin sotkettu myös koulutukseen. Hallinto vaikutti yliopistotason arkkitehtuurin opetukseen, erottaen professoreja ja korvaten heitä itselleen mieluisilla.

Rakennuksen jäätyä tyhjilleen sille ehdittiin nuorten arkkitehtien toimesta miettiä myös uutta ja dynaamista kulttuuriin ja luovuuteen liittyvää käyttöä parin eurooppalaisen ja brasilialaisen arkkitehdin toimesta. Vuoden 2008 kansainvälisen talouden romahdus teki nuo sydämellä mietityt ja sinänsä hyvinkin toteutuskelpoiset unelmat mahdottomiksi toteuttaa.
Eri puolilla maailmaa vellonut kiinteistöihin liittyvä finansialisaatio ja siitä johtuva asuntojen hintojen raju kasvu sekä samalla halpatyötä tekemään pakotettujen ihmisten ahdinko ovat vahvasti näkyvillä myös vauhdilla kasvavassa Sao Paulossa. Taidolla kuvatussa sekä myös dokumentti- ja uutisaineistoa käsittävässä elokuvassa on mukana myös vahvaa sanomaa.

Elokuvassa sivutaan monia aikamme muitakin ongelmia ja kerrotaan ihmisistä, jotka Pele de vidro -tornitalon tapauksessakin ovat halunneet hyötyä kanssaihmisten ahdingosta. Yhtä lailla pääsemme tapaamaan myös aivan tavallisia mutta olosuhteiden uhreiksi joutuneita kansalaisia, jotka toivottomimpinakaan hetkinä eivät ole menettäneet toivoaan.

Henkilögalleriaan kuuluu myös rohkeita ihmisiä, jotka ovat kehittämiensä taidokkaiden strategioiden avulla auttaneet asunnottomia muuttamaan moniin miljoonakaupungin tyhjillään seisotettuihin rakennuksiin. Muutoksen ja haltuunoton on haluttu tapahtuvan siten, että talojen valtaaminen olisi myös asukkaille kaikin puolin turvallista - mikä tahansa tyhjä rakennus ei sinällään ja muutoksitta sovi asuttavaksi. Ikävä kyllä on ”auttajien” joukossa ollut joitakin lähinnä omaa etuaan tavoittelevia ihmisiä samoin kuin poliitikkojen joukossa on ollut tahoja, joilla ei ole halua tai kiinnostusta vaikuttaa yhteiskuntansa heikoimpien asioihin. Äärioikeistolaiseksi määritelty vielä vuonna 2022 hallinnut presidentti Jair Bolsonaro oli yksi heistä. Filmi kertookin Brasilian viime vuosikymmenien myrskyisästä politiikasta sekä kiihtyvän urbanisaation ongelmista, miljoonakaupunkien lukumäärältään jatkuvasti kasvavine asunnottomineen.

Upea elokuva on saanut useita palkintoja.
Tämä elokuva ei suinkaan ole viime vuosien ainoa arkkitehti-isästä ja tämän työstä tai kokonaisesta elämäntyöstä tehty kertomus; Ark Rex arkkitehtuurielokuvafestivaali on aikaisemmin esittänyt mm. edesmenneen Eric Saarisen isästään Eero Saarisesta kertovan filmin. Myös Louis Kahnin poika Nathaniel on tehnyt yllättäen sairauskohtaukseen kuolleesta mestarillisesta arkkitehdista poikkeuksellisen tyylikkään elokuvan.

The Great Arch, 2025. Stéphane Demoustier. 105 min.

Monet arkkitehdeista kertovat elokuvat ovat siinä mielessä hieman outoja, että niissä esitellään arkkitehti yksin työskentelevänä sankarina ja nerona, mahdollisesti musta poolokauluspusero päällään.

Arkkitehtien työ ei välttämättä ole laisinkaan sellaista yhteen sankariin keskittyvää, mihin vaikkapa elokuvat The Fountainhead (1949) tai suhteellisen tuore The Brutalist (2024) viittaavat. Arkkitehtien työhön liittyy vastoinkäymisiä, vaativia ja joskus oikukkaita tilaajia sekä rehellisiä tai vähemmän rehellisiä yhteistyökumppaneita ja myötä- ja vastaankulkijoita. Nykyisin mukana on sosiaalisessa mediassa keveinkin perusteluin jopa manipuloituja mielipiteitä heittelevä joskus äänekäs yleisö – sekin joko puolesta tai vastaan.

Suomessa on vuonna 2025 ratkaistu merkittävä yleinen ja kansainvälinen arkkitehtuurikilpailu uudeksi Arkkitehtuuri- ja designmuseoksi Helsinkiin. Töiden tekijät paljastuivat vasta kun kirjekuoret avattiin eli myös toiseen vaiheeseen päässeitä töitä on arvosteltu ilman, että tekijät ovat olleet tiedossa. Tällä kertaa kilpailun voitti vanhastaan tunnettu suomalainen arkkitehtitoimisto.

Tuore ranskalainen elokuva L'Inconnu de la Grande Arche - The Great Arch - kertoo sekä merkittävästä ranskalaisesta arkkitehtuurikilpailusta ja poikkeuksen hämmentävästä tilanteesta voittajaehdotuksen kirjekuoren avaamisen jälkeen, että sinnikkäästä tanskalaisarkkitehdista, joka tuntemattomuudesta nousseena tekijänä halusi sitkeästi myös pitää oman päänsä.

Laajemmin kansainvälisesti tuntematon arkkitehti Otto von Spreckelsen sai kilpailun yllättäen voittaneena tehtäväkseen suunnitella Pariisin kuuluisan Avenue des Champs-Élysées - puistokadun akselin päähän yli sata metriä korkean kuution muotoisen ”kaaren”.  Se oli myös presidentti François Mitterandin yksi merkittävä ja julkiseksi tarkoitettu rakennushanke. Kaupunginosa, jossa mittava rakennus sijaitsee, on nimeltään La Défense.

Vaikuttava elokuva esittelee tanskalaisarkkitehdin toki omapäisenä ja lujatahtoisena, mutta kertomus vie meidät myös suureen suunnittelutoimistoon, jossa asiat tapahtuvat piirustuslaudoilla. Kukaan arkkitehti ei suinkaan yksin piirtele mittavia rakennuksia lautasliinoihin, ja mukaan tarvitaan myös avustajajoukko sekä insinöörejä, materiaalien toimittajia ja rakentajia.

Elokuva keräsi paljon kiitoksia Cannesin elokuvafestivaaleilla ja on Ark Rex 2025:n ohjelmistossa ihan oikea täyspitkä fiktioelokuva. Käsikirjoitus perustuu tositapahtumiin, joita on toki maustettu mm. kirjoittamalla käsikirjoitukseen von Spreckelsenin puoliso. Elokuvassa on osattu käyttää loistavasti nykytekniikan tarjoamia mahdollisuuksia: vaikka suuri rakennus valmistui vuosikymmeniä sitten, on valkokankaalle pystytty taikomaan kohtauksia, joissa pääsemme ikään kuin keskeneräiselle työmaalle. La Grande Arche valmistui Ranskan suuren vallankumouksen 200-vuoisjuhlien kunniaksi vuonna 1989 - tämän filmiryhmän kamerat eivät silloin olleet paikalla.

Kun muutkin festivaalin elokuvat sivuavat niin marmorilouhoksia kuin arkkitehtuurikilpailuja tai hankkeiden etenemistä joskus pahoin haittaavia vastoinkäymisiä – politikointi mukaan lukien – sopii tämä elokuva festivaalin kokonaisuuteen mitä mainioimmin.

The Hall, 2024. Hans Christian Post. 2024. 30 min.

Hans Christian Post kirjoittaa elokuvastaan vapaasti suomennettuna seuraavasti:
«Aallot vyöryvät ja murtuvat talon betonista ulkoseinää vasten. Vesi pääsee sisälle ja kerääntyy lammikoiksi vuosisatoja vanhojen puisten viikinkilaivojen alle. Arkkitehdit kutsuvat rakennusta mestariteokseksi, jotkut poliitikot vuorostaan elitistiseksi monumentiksi. Vuonna 2018 Tanskan kulttuuriministeri poistatti rakennuksen suojelumerkinnän.
Millaiset kertomukset me valitsemme kiveen ikuistettaviksi? Kuinka me osaamme erottaa, mikä on suojelemisen arvoista ja mikä ei? Onko kysymys siitä, että suojellessamme ja säilyttäessämme rakennuksia me yksinkertaisesti vain kunnioitamme historiaa - vai onko rakennusten suojelussa kenties kyse jostakin syvällisemmästä. Onko kyse halusta ankkuroida oma hauras olemassaolomme johonkin paljon kestävämpään?»

Nyt kun olosuhteet rakennuksen vuonna 1969 valmistumisen jälkeen ovat merenpinnan noustua muuttuneet, voimme elokuvan välityksellä paremmin ymmärtää, mistä kaikesta arkkitehti Erik Christian Sørensenin suunnitteleman museorakennuksen arvo ja merkitys kuitenkin koostuu.

Roskildessa sijaitseva ja sisätiloiltaan ilmavan Tanskan maaperältä löydettyjen viikinkialusten museon ajateltiin olevan tulevaisuudessa sopimaton eikä myrskyjenkään myötä mitenkään turvallinen ainutlaatuisille aluksille. Sen korjauksia on myös laiminlyöty tai niitä on tehty väärin.

Mitä tehdä? Laajan keskustelun lopputuloksena arvokkaiden laivojen uudeksi sijoituspaikaksi on valittu arkkitehtuurikilpailun voittaneen ehdotuksen (Lundgaard & Tranberg Architects) mukainen uusi rakennus. Lähempänä rantaviivaa sijaitseva museo on päätetty säilyttää ja muokata uuteen käyttöön siten, että toimenpiteet eivät muuta sen luonnetta. Museo pidetään auki, kunnes uusi valmistuu.

Elokuva kunnioittaa alkuperäistä rakennusta. Saman asian ilmaisevat siinä esiintyvät ja rakennusta eri tehtävistä käsin analysoivat henkilöt. Yksi poliitikoista on rakennuksen arvosta ja ominaisuuksista eri mieltä.

Filmissä pohdiskeltavat asiat ovat ajankohtaisia myös Suomessa.

bauhaus forever, 2025. Nico Weber. 95 min.

Elokuva talosta, jota ei ole olemassa. Elokuva arkistosta ilman rakennusta ja kotia. Koulusta, joka oli paljon enemmän kuin koulu. Se oli 1900-luvun vaikutusvaltaisin taidekoulu, joka uudelleen muovasi ja muutti taidetta, muotoilua ja elämää – ja joka edelleen kieltäytyy lakkaamasta olemistaan.

Elokuva seuraa Berliinissä sijaitsevaa Bauhaus Archiv / Museum für Gestaltung -museota, joka vartioi ja hallinnoi maailman suurinta ja arvokkainta Bauhaus-kokoelmaa. Vuodesta 2018 suljettuna ollut museo on vielä omalla tavallaan pysähtyneessä tilassa ja viivyttelee asettumistaan paikkaan, joka ei koskaan tunnu valmistuvan. Walter Gropiuksen suunnittelema ikoniseksikin kutsuttu rakennus, joka on suojeltu rakennusmuistomerkkinä, pysyy vielä suljettuna; museon valmistuminen ja näyttelyjen avaaminen on lykätty vuoteen 2027. Alkuperäisen, ensin Darmstadtiin suunnitellun rakennuksen tuntumassa on jo lähes hahmossaan Staab Architektenin toimesta upouusi laajennus. Olemassa olleeseen on liitetty betoniin valettua jatkumoa alkuperäiselle, mutta kokonaisuuteen on monista eri syistä ilmaantunut rakennustöihin liittyvää toistuvaa viivytystä ja kompurointia. Vieressä kohoaa jo kokonaan uusi filigraaninen torni, jollaista ei sata vuotta sitten olisi voitu toteuttaa. Digitaalisena aikana sen sijaan voidaan.

Elokuvallisessa esseessä on seitsemän lukua, kuin seitsemän siltaa. Kaleidoskooppi: kuvat leimahtavat kuin hengitykset; pölyn, neonvalojen ja äänien syke kaikuu keskeneräisissä huoneissa. Menneisyys ja nykyisyys törmäävät. Mitään ei ole selitetty, kaikkea on ehdotettu.

Keskiössä ovat kuuluisaan manifestiin ja kouluun liittyvät myytit ja niitä elossa pitävät ihmiset: arkistonhoitajat ja tutkijat, joiden intohimo sitoo heidät sekä velvoittavaan perintöön että paikkaan, jopa silloin, kun kärsivällisyys ja budjetit ovat olleet tiukoilla. Keskeneräisestä rakennuksesta tuleekin metafora: keskeytys ja sinnikkyys, toivo aukkojen täyttymisestä. Sata vuotta Dessaun jälkeen, bauhaus ikuisesti!

Teos kysyy, mitä Bauhaus voi edelleen tarkoittaa tällaisina kriisiaikoina – kun Yhdysvalloista puhaltavat tuulet ajavat "paluuta" klassismiin. Mutta: pohjoisessa, täällä Euroopassa, modernismi ei koskaan kuollut.

bauhaus ikuisesti. Se ei ole oppitunti vaan kokemus – elokuva, jota on rakennettu kuin taloa, Denkraumia, ajatusten tilaa ja maailmaa, johon voi astua sisään ja jossa vaeltaa ja jonne palata. Hauras, murtunut, silti elävä.