Portugalilainen arkkitehtuurielokuva SIZA esittelee vuonna 1988 Alvar Aalto -mitalin saaneen sekä vuonna 1992 Pritzker-palkitun arkkitehti Álvaro Siza Vieiran. Kyseessä on tempoltaan rauhallinen ja kauniisti kuvattu henkilömuotokuva. Se ei hehkuta päähenkilön lukuisia ihailtuja töitä, saati nosta häntä mitenkään erityiselle jalustalle. Kertomus keskittyy hänen sukutaustaansa, häntä innoittaneihin ihmisiin sekä hänet hyvin tunteviin ja tunteneisiin läheisiin.

Omaan rooliinsa pääsee myös Sizan taiteellisesti poikkeuksellisen lahjakas ja valovoimainen mutta valitettavan nuorena kuollut puoliso Maria Antónia, jonka kanssa hänellä on kaksi yhteistä lasta. Pääsemme myös arkkitehdin toimistoon ja käymme muutamissa hänen suunnittelemissaan rakennuksissa.

Siza oli taitava piirtäjä jo nuorena ja siihen kannusti hänen oma setänsä. Kuulemme yli 90-vuotiaanakin vielä päivittäin piirtävän arkkitehdin ajatuksia ja joudumme toteamaan hänen tupakoivan harvinaisen ahkerasti.

Muotokuva on rutiininomaisia sankariarkkitehtielokuvia henkilökohtaisempi. Arkkitehdille läheinen 15 vuotta nuorempi valokuvaajasisar kertoo suvustaan, veljestään ja yhteisestä lapsuudesta sekä myös perheen tragedioista. Puheenvuoron saavat myös portugalilaiset kollegat Eduardo Souto de Moura and Carlos Castanheira. Tapaamme myös Sizan pojan ja pojanpojan – ja kas, he ovat myös arkkitehteja.

Suomeen liittyvä yksityiskohta on se, kuinka arkkitehtuuria opiskelevaa mutta kuvanveistäjäksi haluavaa Sizaa kehotettiin tutustumaan kansainvälisiin arkkitehtuurijulkaisuihin. Hienoja arkkitehtilehtiä ja niiden taidokkaita valokuvia selatessaan hän löysi myös Alvar Aallon työt ja oli kerralla myyty. Häntä ja toistakin portugalilaista pritzkeristiä eli Souto de Mouraa opettanut ja kannustanut professori oli arkkitehti Fernando Távora. Elokuvan yhtenä teemana on kannustavien ja lahjakkaiden ihmisten läsnäolo ja merkitys. Sizan omaa merkitystä suhteessa Portugalin uuden arkkitehtuurin korkeaan laatuun ei myöskään kiistetä.

Arkkitehdin oma, matala ja soinnukas ääni on osa filmin charmia – puhumattakaan siitä, mitä hän arkkitehtuurista ja elämästä ajattelee ja kuinka sen meille elokuvassa kertoo.

Berliiniläinen ohjaaja Nico Weber oli työryhmineen elokuvansa Inside Proran kanssa mukana Ark Rex: ssä jo vuonna 2021. Hän sekä Now Collective -nimisen tekijäkollektiivin kuvaaja ja säveltäjä näkivät oman kiitellyn työnsä tuloksen ensi kertaa suurella valkokankaalla juuri Bio Rexissä.

Nyt Nico Weber tulee kertomaan jo vuodesta 2021 saakka työstämästään dokumenttielokuvasta, joka liittyy maineikkaan Bauhaus Archivin ja Museum für Gestaltungin lähitulevaisuudessa tapahtuvaan muuttoon uudistettuihin ja kokonaan uusiin tiloihin Berliinin sydämessä. Niistä järjestettiin vuonna arkkitehtuurikilpailu. Tornimaisella lisärakennuksellaan ja kokonaiskonseptillaan voitti arkkitehtitoimisto nimeltä Staab Architekten.

Weber itse on arkkitehdin tytär, joka on dokumentaristina jo vuodesta seurannut ja seuraa maailman suurimpien Bauhaus-kokoelmien ja näyttelyiden uudelleen asettumista osoitteeseen. 90-minuuttinen dokumenttielokuva tulee valmistumaan ajankohtana, jolloin museo muine tiloineen vuonna 2025 avataan suurelle yleisölle. Se kertoo sekä niistä muutoksista, joita uudisrakennushanke tuo kokoelmille ja niiden esittämiselle, että arkiston ja museon varsinaisesta tutkimuksen ja mielenkiinnon kohteesta, historialtaan ja tekemisiltään sekä henkilögallerialtaan edelleen kiinnostavasta Bauhausista.

Ns. ohjaajan oma leikkausversio on työstetty toteutettu erityisesti vuoden 2023 Ark Rex -tapahtumaa varten ja se esitetään vain ja ainoastaan tällä arkkitehtuuri- ja elokuvafestivaalilla. Ohjaaja-käsikirjoittaja Weberin esittelyn ja elokuvan katsomisen yhteydessä on asiantuntijoiden ja yleisön kesken mahdollista keskustella uusista arkkitehtuurin esittämisen tavoista, lisä- ja uudisrakennuksen tuomista mahdollisuuksista sekä maailman suurimpien arkkitehtuuriin ja muotoiluun keskittyvien Bauhaus-kokoelmien saamista uusista tiloista. Bauhaus Archivin johtaja Annemarie Jaeggi kuuluu kansainvälisesti arvostetuimpiin Gropius-tutkijoihin.

Ohjaajan työskentelyversio Bauhaus-kokoelmista ja Bauhaus Archivista, noin 45 minuuttia. 2023.

Sveitsiläinen ohjaaja Sabine Gisiger löysi aivan sattumalta Georginan, Ada ja Mies van der Rohen vanhimman tyttären kirjan tämän omasta elämästä. Kirja antoi kimmokkeen elokuvaan.

Gisiger on koulutustaustaltaan historioitsija. Hän on tehnyt osittain dramatisoidun mutta tarkasti tutkimukseen ja arkistomateriaaliin perustuvan elokuvan. Näkökulma on yllättävä: kertomus on Mies van der Rohen puolison ja kolmen sekä arkkitehdin naisystävä ja yhteistyökumppani Lily Reichin elämästä ja siitä, kuinka perhe jäi saksaan, puolison ja lasten isän muuttaessa Yhdysvaltoihin vuonna 1938.

Kuulu arkkitehti oli vaatimattomista oloista ja hänen sukunimensäkin on rakennelma. Puolison suvussa oli runsaasti vaurautta, mutta myös kipeitä ongelmia. Kun van der Rohe jätti kotimaansa ja siirtyi Yhdysvaltoihin, jäivät vaimo ja tyttäret Saksaan sekä mitenkuten selviytymään kansallissosialistisen hallinnon kourissa.

Uusi näkökulma tuo eteemme ajan ja tyttärienkin hyvin tuntemia kuuluisia henkilöitä sekä erilaisia paikkoja ja kaupunkeja, viedäkseen meidät sitten lopuksi Yhdysvaltoihin. Lahjakkaiden naisten asema ja todellisuus oli käytännössä aivan muuta kuin mitä mm. Bauhaus aikanaan lupaili. Filmiarkistoista löytynyt materiaali on kuvattu niin Berliinissä, Dresdenin Hellersdorfissa kuin Potsdamissakin, joissa paikoissa van der Rohen naiset asuivat. Sikareja tuprutteleva Mies teki sen sijaan läpimurtojaan niin Barcelonassa, Chicagossa kuin New Yorkissakin, palaten myöhemmin suunnittelemaan mm. Berliiniin Neue Nationalgalerien.

Elokuvan parina esitetään Mies van der Rohen Saksan-vaihetta taustoittava haastatteluun perustuva filmi, joka sekin on näytelty mutta perustuu tosiasioihin. The Mies van der Rohes-elokuvassa loistaa sen sijaan kuuluisa, Georginaa aikuisena naisena esittävä näyttelijätär Katharina Thalbach.

The Mies van der Rohes, 90 min.
Käsikirjoitus ja ohjaus: Sabine Gisiger. 2023

Alle puolen tunnin mittainen, visuaalisesti erittäin vaikuttava filmi on kuvattu arkkitehtonisesti ainutlaatuisissa ympäristöissä ja sisätiloissa eri puolilla Eurooppaa.
Poikkeuksellisen keskittynyttä katsomista vaativa elokuva pohtii eurooppalaisuuteen liittyvää ”lahjan” tai ”lahjoituksen” eri puolia.  Elokuvassa kehitellään ajatusta vaikkapa rakennuksesta, joka olisi lahja ja sellaisena arkkitehtoniselta laadultaan kaiken muun ylittävä ja ohittava, ainutlaatuinen kokonaisuus, suuresine, teos tai kokonainen paikka. Elokuvan neljä naishenkilöä edustavat meidän tuntemiamme ns. neljää perustavanlaatuista oikeuttamme: sananvapautta, uskonnonvapautta sekä vapautta puutteesta ja peloista.
Miesnäyttelijät edustavat taitelijaa, insinööriä ja diplomaattia. Elokuvassa myös sukelletaan, uidaan ja tanssitaan. kaikki tapahtuu henkeäsalpaavan kauniissa tai vaikuttavissa tiloissa.
Keskustelu on kiehtovaa, ironistakin – elämmehän monien ristiriitojen Euroopassa, jossa myös populismi nostaa päätään. Dialogia on koostettu mm. arkistoista löytyneistä keskusteluista, jotka koskevat ns. pehmeää valtaa ja vaikuttamista.
Monisyinen kulttuuridiplomatia on eurooppalaisessa kontekstissa ja kulttuurisessa tilassa joskus jopa saanut konkreettisia muotoja ikonisimpien rakennusten ja taiteellisten ”lahjojen” hahmossa. The Gift on kuvattu mm. arkkitehti Oscar Niemeyerin suunnittelemassa Ranskan kommunistisen puolueen päämajassa ja YK:n Kansojen palatsissa Genevessä.
Mitä lahjoihin tulee, on syytä tietää seuraavakin asia: Niemeyer antoi suunnitelman lähes alkuperäisen asunsa säilyttäneestä päämajarakennuksesta lahjaksi.

The Gift. 28 min. Ohjaaja, käsikirjoittaja Jasmina Cibic. 2021.

Kaupunkien suunnittelu on vaativa laji. Edellytyksinä on asianmukainen koulutus sekä kyky tarkastella asioita ja ihmisten toimia niin, että uudet tai vanhaa täydentävät kaupunkisuunnitelmat on tehty todellisia tarpeita ja kaupunkielämää varten. Kaupunkisuunnittelijalta on lupa edellyttää lahjakkuutta, matkustaneisuutta ja lukeneisuutta; tehtävästä ei selviä pelkkiä kansainvälisiä trendejä seuraamalla.

Tukholmassa vaikuttanut arkkitehti Jan Inghe-Hagström (1944-2005) oli kaupunkisuunnittelija sanan varsinaisessa merkityksessä. Elokuvan käsikirjoittanut ja ideoinut arkkitehti Rasmus Wærn on vuorostaan arkkitehtuurin asiantuntija. Hän on ollut mm. Ruotsin tärkeimmän arkkitehtuurijulkaisun päätoimittaja. Lehden nimi on Arkitektur.

Tempoltaan rauhallisessa dokumenttielokuvassa pohditaan sitä, mitä hyvällä kaupunkisuunnittelulla tarkoitetaan. Keskushenkilö Jan Inghe onnistui valmistumaan arkkitehdiksi ajankohtana, jolloin 1970-luku halusi kyseenalaistaa lähes kaiken. Hänen toimintansa kaupunkisuunnittelijana on siitä lähtien ollut ainutlaatuista ja uutta luovaa.

Jan Inghe tunnetaan mm. Minnebergin ja Södra Stationin ympäristön asemakaavoituksesta. Merkittävin ja kansainvälistä kiinnostusta laajalti herättänyt aikaansaannos on Hammarby Sjöstad Tukholmassa, Söderin kaupunginosan eteläpuolella. Sitä tultiin kaupunkisuunnittelun ammattilaisten piiristä katsomaan eri puolilta maailmaa. Kiinalaiset keksivät jopa kopioida sen.

Dokumentti on huolella tehty oppitunti siitä, mitä kaupunkisuunnittelun tulisi oikeasti olla ja mitä todellisten kaupunkisuunnittelijoiden tulee osata vaatia sekä kaupungilta että itseltään. Kaupunkisuunnittelija ei saa olla rahan juoksupoika eikä tuulella käyvä.

Wærn ja filmiryhmä kävivät myös Helsingissä oppimassa jotakin, mikä ei mm. Hammarby Sjöstadissa toteutunut, mutta tällä puolella merta onnistui: Helsingin Arabianranta suunniteltiin myös siten, että siellä asuu monenlaisia ja tulotasoltaan toisistaan poikkeavia asukkaita yhtaikaa.

En annan stad. 58 min.
Rasmus Wærn sekä Kajsa Andersö ja Tomas Boman. 2021.

Berliinistä takaisin kotimaahansa Tanskaan muuttanut Hans Christian Post joutui pian huomaamaan sen, että hyväntuulisen arkkitehtuuriturismin kohteeksi muuttuneessa Kööpenhaminassa kaikki ei kuitenkaan ole aivan niin hyvin kuin miltä ensi vilkaisulla näyttää.

Kööpenhamina oli 1990-luvun alussa konkurssin partaalla mutta on sen jälkeen noussut esimerkkikaupungiksi, jopa kansainvälisesti mitaten. Menestyksellä on tietenkin ollut tekijänsä ja muutosten takana paljon ajattelutyötä. On myös osattu käyttää parhaita mahdollisia arkkitehteja ja ponnistaa tanskalaisen rakennetun ympäristön korkean laadun pohjalta. Nyt alkaa kuitenkin näkyä menestyksen nurjempi puoli.

Pääsemme tapaamaan arkkitehtuuri- ja kaupunkisuunnitteluvaikuttajia, jotka kertovat nuhjuisten vanhojen asuinkorttelien muokkaamisesta paremmiksi sekä aivan uusista kaupunginosista. Tapaamme myös henkilöitä, jotka valottavat asioita aivan eri suunnilta: arkkitehtonisesti hienojen uusiin kaupunginosiin tai niiden asuntoihin ei monilla tule koskaan olemaan asiaa. Kööpenhaminan vetovoima tuo ongelmia toisaalle, mutta alkaako kaupungilla olla myös työntövoimaa, joka on jo alkanut puskea ihmisiä ulos? Käykö välillä jo pahasti kutistuneille maaseutukaupungeille sittenkin taas hyvin?

Elokuva esittelee monia kohteita ja asioita, joissa Kööpenhaminan katsotaan onnistuneen loistavasti. Se kurkistaa myös hienosti rasvatun mielikuvamarkkinoinnin ja onnellisen kaupunkinäyttämön taakse. Elokuva kysyykin: onko sittenkään onnistuttu maailman parhaiten? Olisiko jotakin alettava oikoa mitä pikimmin?

Kaupunkien suunnittelu erityisesti niiden kasvaessa on erittäin vaativa laji. Hyvään lopputulokseen ja elävän ja toimivan kaupungin aikaansaamiseksi olisi jo etukäteen osattava paljon ja yhtä aikaa – ja ajateltava myös kaikkia, jotka kaupungissa asuvat ja toimivat.

Best in The World, 56 minuuttia
Käsikirjoitus ja ohjaus: Hans Christian Post. 2022

Lontoon kuuluisa ja aikansa utopiana pidetty Alison ja Peter Smithsonin ns. päätyö eli asuinkompleksi Robin Hood Gardens on nyt purettu. Englantilaiset arkkitehdit ja kulttuurivaikuttajat koettivat aivan liian myöhään havahtuneina tehdä kaikkensa, jotta tämä kuulun arkkitehtipariskunnan suunnittelema ja 1970-luvun alussa valmistunut kokonaisuus olisi säilytetty ja palautettu ansaitsemaansa arvoon.

Toisin kävi, ja rakennukset ovat talteen otettuja osia lukuun ottamatta kokonaan menneisyyttä. Betonibrutalistiseksi kutsuttua tyyliä edustaneen kokonaisuuden jotkut merkittävän Victoria and Albert Museumin talteen ottamat osat kuljetettiin vesiteitse jopa Venetsian biennaaliin, jossa pieni osa purettua kokonaisuutta oli vuoden 2018 arkkitehtuuribiennaalin aikana tarkasteltavissa alkuperäisessä mittakaavassa.

Saksalainen tekijäpari Thomas Beyer ja Adrian Dorschner on tehnyt vaikuttavan ja palkitun dokumenttifilmin, jonka kuvausten aikana kuvattiin myös sitä, kuinka kuuluisa valokuvaaja Hélène Binet melkein viime hetkinä taltioi purettavaksi määrätyn massiivisen kokonaisuuden olemuksen jälkipolville. Tapaamme myös englantilaisia arkkitehteja, Smithsonien jälkeläisiä ja Robin Hood Gardensin asukkaita. He olivat tyytyväisiä aikanaan hyvin suunniteltuihin asuntoihinsa, mutta sillä ei East London Council Estaten edustajille ollut juurikaan merkitystä. Asujaimisto oli viimeisinä vuosina ikään kuin tietoisesti valikoitunut sellaiseksi, että rakennukset ajautuivat surkeaan kuntoon - mikä tietenkin tuki pyrkimyksiä lakaista ne maan tasalle. Thatcherismin ajasta lähtien Lontoo ei juurikaan ole pystynyt ylpeilemään asuntopolitiikallaan. Miljoonakaupunkia on rakennettu ennen kaikkea heille, joilla on rahaa ja jotka eivät edes asu Lontoossa olevissa sijoitusasunnoissaan.

Elokuvan parina esitetään kertomus saman aikakauden suuresta wieniläisestä asuinrakennuskompleksista, jonka tarina on aivan toisenlainen. Vaikka kokeilut ns. kaupungeista kaupungeissa eli lähes omavaraisista suurista asuinkomplekseista voivat herättää ristiriitaisia tunteita, on yksi asia ainakin varma: tuhon tie on edessä, mikäli rakennuksista ei pidetä huolta ja asutetaan ne valitsemalla asukkaiksi ihmisiä, jotka hädin tuskin pystyvät pitämään huolta edes omasta elämästään.

Komea dokumenttifilmi Robin Hood Gardens on menestynyt arkkitehtuuri- ja elokuvafestivaaleilla eikä syyttä: se on monikerroksinen ja huolella tehty kertomus oman aikansa arkkitehtien utopiasta. Kokonaisuus edusti pyrkimystä tehdä aiempaa parempaa – ja tehdä sitä aivan tavallisille, jopa pienituloisille ihmisille.

Robin Hood Gardens. 90 min.
Thomas Beyer ja Adrian Dorschner. 2022

Nuoren ohjaaja Bianca Gleissingerin elokuva 27 Storeys vie meidät Wieniin, jota pidetään maailman parhaana kaupunkina asua. Itävallan pääkaupungilla onkin aivan oma asuntopolitiikkansa, jolla on pitkät ja tanakat juuret. Kaupungissa on osattu luoda ja kokeilla monenlaista, myös asumisen asioissa.

Gleissinger on lapsena pitänyt oikeana kotinaan todella suurta, arkkitehti Harry Glückin suunnittelemaa 1970-luvun asuinkompleksia nimeltä Alterlaa. Lapsuudenkodistaan hän joutui lähtemään vanhempien avioeron vuoksi.

Valmistuttuaan Alterlaa se oli oman aikansa utopia: lukusluokan asumista aivan tavallisille ihmisille ja ikään kuin suurena kylänä kaupungissa. Kerroksia oli kaikkiaan jopa 27 ja katolla uima-altaita ja aurinkoterasseja. Toisin kun tämän päivän suomalaisissa tiivistämisideologian mukaisissa umpikortteleissa, rakennuksia ympäröi laaja ja hyvin hoidettu puisto. Valoisia ja riittävän tilavia asuntoja on yli 3000. Asukkaita oli noin 10 000 ja kokonaisuuteen kuului alusta asti runsaasti palveluja.

Ohjaajan tärkeimmät lapsuusmuistot liittyvät juuri tähän erityiseen paikkaan. Valmistuttuaan elokuvaohjaajaksi hän halusi palata katsomaan, mitä Alterlaalle kuuluu ja millaisia ihmisiä siellä nyt vuosikymmenien päästä asuu. Ote taidolla kuvatussa elokuvassa on rento, mutta juuri siitä syystä pääsemme ihmisten luo kylään ja tutustumaan heidän harrastuksiinsa.

Elokuva ja ohjaajan tekemä aikamatka todistaa, että 1970-luvulla tehtiin myös erinomaisia asioita: monet nyt jo ikääntyneet asukkaat pitävät Alterlaata maailman parhaana paikkana. Siitä ja lähiympäristöstä on myös pidetty ja pidetään edelleen huolta; kyse on mitä ilmeisimmin onnistumisesta, ei vain utopiasta.

27 Storeys. 82 min.
Ohjaus ja käsikirjoitus Bianca Gleissinger. 2023