Out of the Picture
An.Ash Smolar
Cookies managing
Cookie Settings
Cookies necessary for the correct operation of the site are always enabled.
Other cookies are configurable.
Other cookies are configurable.
Tuore täyspitkä elokuva Out of the Picture kertoo useiden naisten näkymättömiin jättämisestä arkkitehtuurin historiassa. Jotkut heistä ovat tavalla tai toisella jopa joutuneet hyväksikäytetyiksi, tai heidän roolinsa luovana ja osaavana suunnittelijana on tavalla tai toisella häivytetty lähes näkymättömiin. Näin on käynyt mm. taitavana muotoilijanakin tunnetun Eileen Grayn kohdalla, kun kuuluisuuteen yltänyt ja kiistatta lahjakas mutta myös opportunistina tunnettu Le Corbusier ei laisinkaan oikaissut asiaa, kun Ranskan Rivieralla sijaitsevaa huvilaa nimeltä E.1027 ikään kuin pidettiin "Corbun" itsensä suunnittelemana. Asia korjattiin virallisesti vasta, kun huvila todellisine tekijätietoineen vuonna 1968 julkaistiin arvostetussa aikakauslehdessä nimeltä Domus. Artikkelin kirjoittaja oli Joseph Rykwert.
Arkkitehdin ammatti sekä arkkitehtuurin julkisuus ovat monista eri syistä olleet miesten hallitsemia. Silti on olemassa toinenkin tarina. Ohjaaja Smolar tuo naiset takaisin laajakankaalle ja kuva-alueelle. Elokuvan nimellekin annetaan tärkeän arkkitehdin haastattelussa selitys.
Suomessa naiset saivat opiskella arkkitehtuuria miesten rinnalla jo 1800-luvun loppupuolelta lähtien. Signe Hornborg tiedetään yhtenä maailman ensimmäisistä asianmukaisen tutkinnon suorittaneista naispuolisista arkkitehdeista.
Yliopistotasoiseen koulutukseen valittujen opiskelijoiden vuosikurssin enemmistönä Teknillisen korkeakoulun arkkitehtiosastolla naiset olivat vasta vuonna 1971. He olivat tulleet valituiksi myös vaativien karsintakurssien, eivätkä suinkaan pelkkien ylioppilaskirjoitusten tulosten perusteella.
Out of the Picture haastatteluineen ja nokkeline animaatioineen tuo edelleenkin esille useita tärkeitä näkökulmia, joita ei myöskään Suomessa saisi unohtaa. Yleisö saa tietää senkin, kuinka Brooklyn Bridgen, 1800-luvun insinööritaidon maailmakuulun mestariteoksen, poikkeuksellisen vaativia rakennustöitä valvoi ja saattoi onnellisesti loppuun miehensä John A. Roeblingin kuoleman ja poikansa Washington Roeblingin sairastumisen jälkeen nainen, itseoppinut insinööri Emily Warren Roebling. Suoritus kesti reippaasti yli vuosikymmenen.
Elokuva kertoo myös muutamista naisarkkitehdeistä, jotka saivat tunnustuksia ja palkintoja vasta post mortem eli kuolemansa jälkeen. Joillekin tunnustuksia myönnettiin vasta heidän elämänsä viimeisinä vuosina, siitäkin huolimatta, että aikaisemmin palkitsemisesta olisi tullut tarvittavaa nostetta myös heidän uralleen, toimistoilleen ja töiden näkyvyydelle. Uskomattomin on kertomus siitä, että vaikka Denise Scott Brown ja Robert Venturi tekivät arkkitehteina töitä yhdessä, heitä ei palkittu yhdessä. Vuonna 1991 ainoastaan Venturille myönnettiin maailman arvostetuin Pritzker-arkkitehtuuripalkinto. Tämä johtui toki silloisista säännöistä, jotka eivät ottaneet huomioon vaikkapa kumppaneina työskenteleviä arkkitehteja. Käytäntö osoitti kaikessa räikeydessään melkoisen epäoikeudenmukaisuuden; ns. pritzkeristeistäkin valtaosa oli kauan pelkästään miehiä. Samoin on muuten ollut maailmalla korkealle arvostetun suomalaisen Alvar Aalto -mitalin laita, sillä vasta vuonna 2024 mitalin saaja oli nainen, omaa toimistoaan pitkään ja onnistuneesti pyörittänyt belgialainen Marie-José van Hee.
Elokuvassa pääsee ääneen myös sukupuolensa muuttanut ranskalaisarkkitehti. Häntä alettiinkin muutoksen jälkeen yllättäen puhutella työmaalla ja kokouksissa aivan eri tavalla kuin aiemmin. Myös maineikas ja persoonallinen Odile Decq sai puolisonsa ja työkumppaninsa Benoît Cornetten kuoltua auto-onnettomuudessa kuulla kaikenlaista outoa, vaikka oli jo kauan vastannut palkitun toimiston projekteista. Häntä kehotettiin jopa hankkiutumaan jonkun miehen vetämään arkkitehtitoimistoon, ikään kuin oman toimiston pyörittäminen ei olisi häneltä onnistunut.
Elokuva on hienoisesta sirpaleisuudestaan huolimatta oiva muistutus siitä, että asioiden ja ihmisten kohtelun suhteen tulisi osata olla tarkka. Edelleenkin voidaan Suomessa jopa valtakunnan johtavassa sanomalehdessä jättää vaativankin kohteen esittelyn yhteydessä kokonaan mainitsematta projektista vastannut toimistonsa yhtenä pääosakkaana toimiva nainen tai nimetä hänet ainoastaan sisustajaksi.
Yksi elokuvan asiantuntijoista haluaa muistuttaa siitä, että arkkitehtuuri ja rakentaminen ovat tavallaan olleet kapitalismin tuotoksia. Tuotoksille ja niiden suunnittelijoille on aina osattu rakentaa oman aikansa kapitalismin sanelema julkisuus.
Elokuvassa pohditaan myös sitä, olisiko maailma toisenlainen, jos kaupunkisuunnittelu ja rakentaminen olisivat aiempaa enemmän olleet naisten käsissä. Esimerkkeinä toimivat mm. New Yorkin upea The High Line, jonka on vuonna 2025 edesmenneen työkumppaninsa Ricardo Scofidion kanssa ideoinut elokuvassa esiintyvä Elizabeth Diller, sekä Renée Gailhoustetin suunnittelema ja huikeasti aikaansa edellä ollut asuinalue Maladrerie. Ne tarjoavatkin yleisölle vilauksen jo aivan uudenlaisesta ihmis- ja maailmankuvasta.
Elokuvaa rytmittävät hauskat animaatiot. Kertojat johdattelevat meitä mm. ranskaksi ja englanniksi. Elokuvassa on englanninkielinen tekstitys.
Arkkitehdin ammatti sekä arkkitehtuurin julkisuus ovat monista eri syistä olleet miesten hallitsemia. Silti on olemassa toinenkin tarina. Ohjaaja Smolar tuo naiset takaisin laajakankaalle ja kuva-alueelle. Elokuvan nimellekin annetaan tärkeän arkkitehdin haastattelussa selitys.
Suomessa naiset saivat opiskella arkkitehtuuria miesten rinnalla jo 1800-luvun loppupuolelta lähtien. Signe Hornborg tiedetään yhtenä maailman ensimmäisistä asianmukaisen tutkinnon suorittaneista naispuolisista arkkitehdeista.
Yliopistotasoiseen koulutukseen valittujen opiskelijoiden vuosikurssin enemmistönä Teknillisen korkeakoulun arkkitehtiosastolla naiset olivat vasta vuonna 1971. He olivat tulleet valituiksi myös vaativien karsintakurssien, eivätkä suinkaan pelkkien ylioppilaskirjoitusten tulosten perusteella.
Out of the Picture haastatteluineen ja nokkeline animaatioineen tuo edelleenkin esille useita tärkeitä näkökulmia, joita ei myöskään Suomessa saisi unohtaa. Yleisö saa tietää senkin, kuinka Brooklyn Bridgen, 1800-luvun insinööritaidon maailmakuulun mestariteoksen, poikkeuksellisen vaativia rakennustöitä valvoi ja saattoi onnellisesti loppuun miehensä John A. Roeblingin kuoleman ja poikansa Washington Roeblingin sairastumisen jälkeen nainen, itseoppinut insinööri Emily Warren Roebling. Suoritus kesti reippaasti yli vuosikymmenen.
Elokuva kertoo myös muutamista naisarkkitehdeistä, jotka saivat tunnustuksia ja palkintoja vasta post mortem eli kuolemansa jälkeen. Joillekin tunnustuksia myönnettiin vasta heidän elämänsä viimeisinä vuosina, siitäkin huolimatta, että aikaisemmin palkitsemisesta olisi tullut tarvittavaa nostetta myös heidän uralleen, toimistoilleen ja töiden näkyvyydelle. Uskomattomin on kertomus siitä, että vaikka Denise Scott Brown ja Robert Venturi tekivät arkkitehteina töitä yhdessä, heitä ei palkittu yhdessä. Vuonna 1991 ainoastaan Venturille myönnettiin maailman arvostetuin Pritzker-arkkitehtuuripalkinto. Tämä johtui toki silloisista säännöistä, jotka eivät ottaneet huomioon vaikkapa kumppaneina työskenteleviä arkkitehteja. Käytäntö osoitti kaikessa räikeydessään melkoisen epäoikeudenmukaisuuden; ns. pritzkeristeistäkin valtaosa oli kauan pelkästään miehiä. Samoin on muuten ollut maailmalla korkealle arvostetun suomalaisen Alvar Aalto -mitalin laita, sillä vasta vuonna 2024 mitalin saaja oli nainen, omaa toimistoaan pitkään ja onnistuneesti pyörittänyt belgialainen Marie-José van Hee.
Elokuvassa pääsee ääneen myös sukupuolensa muuttanut ranskalaisarkkitehti. Häntä alettiinkin muutoksen jälkeen yllättäen puhutella työmaalla ja kokouksissa aivan eri tavalla kuin aiemmin. Myös maineikas ja persoonallinen Odile Decq sai puolisonsa ja työkumppaninsa Benoît Cornetten kuoltua auto-onnettomuudessa kuulla kaikenlaista outoa, vaikka oli jo kauan vastannut palkitun toimiston projekteista. Häntä kehotettiin jopa hankkiutumaan jonkun miehen vetämään arkkitehtitoimistoon, ikään kuin oman toimiston pyörittäminen ei olisi häneltä onnistunut.
Elokuva on hienoisesta sirpaleisuudestaan huolimatta oiva muistutus siitä, että asioiden ja ihmisten kohtelun suhteen tulisi osata olla tarkka. Edelleenkin voidaan Suomessa jopa valtakunnan johtavassa sanomalehdessä jättää vaativankin kohteen esittelyn yhteydessä kokonaan mainitsematta projektista vastannut toimistonsa yhtenä pääosakkaana toimiva nainen tai nimetä hänet ainoastaan sisustajaksi.
Yksi elokuvan asiantuntijoista haluaa muistuttaa siitä, että arkkitehtuuri ja rakentaminen ovat tavallaan olleet kapitalismin tuotoksia. Tuotoksille ja niiden suunnittelijoille on aina osattu rakentaa oman aikansa kapitalismin sanelema julkisuus.
Elokuvassa pohditaan myös sitä, olisiko maailma toisenlainen, jos kaupunkisuunnittelu ja rakentaminen olisivat aiempaa enemmän olleet naisten käsissä. Esimerkkeinä toimivat mm. New Yorkin upea The High Line, jonka on vuonna 2025 edesmenneen työkumppaninsa Ricardo Scofidion kanssa ideoinut elokuvassa esiintyvä Elizabeth Diller, sekä Renée Gailhoustetin suunnittelema ja huikeasti aikaansa edellä ollut asuinalue Maladrerie. Ne tarjoavatkin yleisölle vilauksen jo aivan uudenlaisesta ihmis- ja maailmankuvasta.
Elokuvaa rytmittävät hauskat animaatiot. Kertojat johdattelevat meitä mm. ranskaksi ja englanniksi. Elokuvassa on englanninkielinen tekstitys.
Out of the Picture, 2025. An.Ash Smolar. 90 min.
An.Ash Smolar
Brysselissä syntynyt An.Ash Smolar on opiskellut ERG:ssä (École de Recherche Graphique), La Cambressa (kuvataide ja animaatioelokuva) ja suoritti maisterin tutkinnon kokeellisessa elokuvassa San Franciscon taideinstituutissa. Smolar on multimediataiteilija, joka on ohjannut kokeellisia elokuvia, dokumentteja ja animaatioelokuvia.
Smolar opettaa animaatiota ERG:ssä ja keskittyy kertoviin rakenteisiin, sukupuolen ja vähemmistöjen esittämiseen, tilan politiikkaan sekä muistin välitykseen. Smolarin töitä on esitetty Brysselissä, Pariisissa, Montrealissa, San Franciscossa, New Yorkissa, Wienissä ja Taiwanissa. Ura keskittyy myös kahteen intohimoon: elokuvaan ja arkkitehtuuriin.
Smolar opettaa animaatiota ERG:ssä ja keskittyy kertoviin rakenteisiin, sukupuolen ja vähemmistöjen esittämiseen, tilan politiikkaan sekä muistin välitykseen. Smolarin töitä on esitetty Brysselissä, Pariisissa, Montrealissa, San Franciscossa, New Yorkissa, Wienissä ja Taiwanissa. Ura keskittyy myös kahteen intohimoon: elokuvaan ja arkkitehtuuriin.
