Miralles
Maria Mauti
Cookies managing
Cookie Settings
Cookies necessary for the correct operation of the site are always enabled.
Other cookies are configurable.
Other cookies are configurable.
Enric Miralles oli poikkeuksellisen lahjakas katalonialainen arkkitehti. Hän menehtyi vakavaan aivokasvaimeen vuonna 2000, vain 45-vuotiaana ja ollessaan jo uransa huipulla. Miralles haudattiin hänen yhdessä ensimmäisen puolisonsa, arkkitehti Carme Pinósin kanssa suunnittelemalleen Igualadan hautausmaalle.
Italialainen ja tarkemmin milanolainen ohjaaja Maria Mauti on ohjannut vuonna 2024 valmistuneen poikkeuksellisen kiehtovan elokuvan Miralles. Pääsemme sen myötä liikkumaan elämän ja kuoleman välimaastossa ja tutustumaan tuon omaperäisen ja taitavan arkkitehdin elämään, perheeseen ja kiinnostavimpiin töihin. Kirjava sekä uudempi että arkistoista löytynyt kuva- ja filmimateriaali ei kenties pysyisi koossa, ellei elokuva tukeutuisi kirjailija Sara Mesan johdattelevaan kaunokirjallisuudenomaiseen tekstiin. Kertojaksi on saatu rauhallisella äänellään katsojat vangitseva näyttelijä Pep Ambrós.
Elokuva käsittelee jonkin verran myös arkkitehtuurikilpailujen teemaa, sillä kilpailuja on toki järjestetty myös Kataloniassa. Ennen suuria läpimurtoja Miralles osallistui Carme-puolisonsa kanssa useisiin kilpailuihin. Kun tiet erosivat ja hän avioitui italialaissyntyisen arkkitehti Benedetta Tagliabuen kanssa, olivat toimiston menestyksen perustukset jo valmiiksi valettuina.
Kaikki ei siitä huolimatta ollut pelkkää aurinkoa, sillä tämänkin mestarillisen arkkitehdin tielle sattui myös dramaattisia vastoinkäymisiä. Huescan urheiluhallin katastrofaalisen työmaa-aikana tapahtuneen kattorakenteiden romahtamisen jälkeen Miralles osti itselleen Leica-kameran, jonka avulla hän taltioi rakennusten ja paikkojen yksityiskohtia ja teki valokuvistaan myös kollaaseja. Rakenteiden romahtaminen ei suinkaan ollut suunnittelijan vaan rakennustöistä vastanneen firman syytä, mutta järkyttävä tapahtuma ravisteli arkkitehtia sydänjuuria myöten.
Elokuvan kertomus alkaa Venetsiasta ja päättyy sinne. Vielä filmin loppuvaiheen kuvissa komea ja parrakas arkkitehti on itse kameroineen läsnä. Isänsä kuoleman jälkeen aikuinen tytär Caterina kantaa mukanaan tuota samaa Leica-kameraa. Näemme sen hänen kädessään, kun liikumme köysirataa pitkin Barcelonan kukkuloille.
Yksi merkittävä ja monien matkailijoidenkin tuntema Tagliabuen kanssa suunniteltu työ Barcelonassa on Pyhän Katarinan kauppahalli. Se on yhdistelmä vanhaa ja uutta ja sulkee kontekstiinsa myös asuintaloja vanhoille ihmisille. Halli tunnetaan mittavista teräsrakenteistaan ja monenkirjavasta katostaan. Rakennus on yhdistelmä vanhan säilyttämistä, outojenkin asioiden löytämistä jo perustuksia tutkailtaessa sekä poikkeuksellisen rohkeita uusia arkkitehtonisia muotoja.
Mirallesin vei läheistensä ja katalonialaisten keskuudesta yllättävän äkäinen aivokasvain, josta huolimatta hän työskenteli lähes viimeiseen asti. Elokuvassa pääsemme myös vierailemaan hänen ja perheensä uskomattoman kiehtovassa Barcelonan kodissa sekä yhtä kiehtovassa arkkitehtitoimistossa. Kummastakin on sekä vanhempia että tätä filmiä varten kuvattuja jaksoja.
Elokuvan kollaasimainen rakenne pysyy valitun kerrontatavan vuoksi kauniisti koossa. Myös musiikki tukee kokonaisuutta. Tarkkaavainen suomalainen katsoja saattaa herätellä itsekseen kysymyksiä senkin suhteen, tunsivatko Miralles ja arkkitehtipuolisot vaikkapa Pietilöiden tuotantoa, tai Juha Leiviskän tapaa tuoda valoa erilaisiin tiloihin. Luultavasti tunsi, vaikka Barcelona ja Katalonia ovat kaukana Suomesta. Niin on myös Skotlanti, jossa maan parlamenttirakennus on yksi Mirallesin ja toimiston kritisoiduista mutta myös pidetyistä avaintöistä.
Kun joidenkin nuorten arkkitehtien tai opiskelijoiden keskuudessa on nykyisin vallalla jopa sellaisia ajatusmalleja, että maailma on valmiiksi rakennettu ja ettei pitäisi rakentaa mitään uutta, antaa tämä elokuva uskoa myös arkkitehtien ja ennen kaikkea poikkeuksellisen luovalla tavalla ajattelevien ja ihmisten tarpeisiin keskittyvien arkkitehtien suunnittelemien rakennusten ja ympäristöjen merkitykseen. Sitä paitsi on niin, että jostakin muualta kuin suhteellisen hyvinvoivasta Suomesta käsin katsottuna asiat näyttävät aivan toisilta. Näin on vaikkapa Välimeren ympäristössä tai sotia käyvien maiden siviilien ja rakennuskannan kannalta. Aiempaa parempia tai uusiksi taiten muokattuja rakennuksia tarvitaan kaikkialla maailmassa. Mahdollisimman lahjakkaista ja kokeneista arkkitehdeistä voi pian olla suoraan sanottuna huutava pula.
Italialainen ja tarkemmin milanolainen ohjaaja Maria Mauti on ohjannut vuonna 2024 valmistuneen poikkeuksellisen kiehtovan elokuvan Miralles. Pääsemme sen myötä liikkumaan elämän ja kuoleman välimaastossa ja tutustumaan tuon omaperäisen ja taitavan arkkitehdin elämään, perheeseen ja kiinnostavimpiin töihin. Kirjava sekä uudempi että arkistoista löytynyt kuva- ja filmimateriaali ei kenties pysyisi koossa, ellei elokuva tukeutuisi kirjailija Sara Mesan johdattelevaan kaunokirjallisuudenomaiseen tekstiin. Kertojaksi on saatu rauhallisella äänellään katsojat vangitseva näyttelijä Pep Ambrós.
Elokuva käsittelee jonkin verran myös arkkitehtuurikilpailujen teemaa, sillä kilpailuja on toki järjestetty myös Kataloniassa. Ennen suuria läpimurtoja Miralles osallistui Carme-puolisonsa kanssa useisiin kilpailuihin. Kun tiet erosivat ja hän avioitui italialaissyntyisen arkkitehti Benedetta Tagliabuen kanssa, olivat toimiston menestyksen perustukset jo valmiiksi valettuina.
Kaikki ei siitä huolimatta ollut pelkkää aurinkoa, sillä tämänkin mestarillisen arkkitehdin tielle sattui myös dramaattisia vastoinkäymisiä. Huescan urheiluhallin katastrofaalisen työmaa-aikana tapahtuneen kattorakenteiden romahtamisen jälkeen Miralles osti itselleen Leica-kameran, jonka avulla hän taltioi rakennusten ja paikkojen yksityiskohtia ja teki valokuvistaan myös kollaaseja. Rakenteiden romahtaminen ei suinkaan ollut suunnittelijan vaan rakennustöistä vastanneen firman syytä, mutta järkyttävä tapahtuma ravisteli arkkitehtia sydänjuuria myöten.
Elokuvan kertomus alkaa Venetsiasta ja päättyy sinne. Vielä filmin loppuvaiheen kuvissa komea ja parrakas arkkitehti on itse kameroineen läsnä. Isänsä kuoleman jälkeen aikuinen tytär Caterina kantaa mukanaan tuota samaa Leica-kameraa. Näemme sen hänen kädessään, kun liikumme köysirataa pitkin Barcelonan kukkuloille.
Yksi merkittävä ja monien matkailijoidenkin tuntema Tagliabuen kanssa suunniteltu työ Barcelonassa on Pyhän Katarinan kauppahalli. Se on yhdistelmä vanhaa ja uutta ja sulkee kontekstiinsa myös asuintaloja vanhoille ihmisille. Halli tunnetaan mittavista teräsrakenteistaan ja monenkirjavasta katostaan. Rakennus on yhdistelmä vanhan säilyttämistä, outojenkin asioiden löytämistä jo perustuksia tutkailtaessa sekä poikkeuksellisen rohkeita uusia arkkitehtonisia muotoja.
Mirallesin vei läheistensä ja katalonialaisten keskuudesta yllättävän äkäinen aivokasvain, josta huolimatta hän työskenteli lähes viimeiseen asti. Elokuvassa pääsemme myös vierailemaan hänen ja perheensä uskomattoman kiehtovassa Barcelonan kodissa sekä yhtä kiehtovassa arkkitehtitoimistossa. Kummastakin on sekä vanhempia että tätä filmiä varten kuvattuja jaksoja.
Elokuvan kollaasimainen rakenne pysyy valitun kerrontatavan vuoksi kauniisti koossa. Myös musiikki tukee kokonaisuutta. Tarkkaavainen suomalainen katsoja saattaa herätellä itsekseen kysymyksiä senkin suhteen, tunsivatko Miralles ja arkkitehtipuolisot vaikkapa Pietilöiden tuotantoa, tai Juha Leiviskän tapaa tuoda valoa erilaisiin tiloihin. Luultavasti tunsi, vaikka Barcelona ja Katalonia ovat kaukana Suomesta. Niin on myös Skotlanti, jossa maan parlamenttirakennus on yksi Mirallesin ja toimiston kritisoiduista mutta myös pidetyistä avaintöistä.
Kun joidenkin nuorten arkkitehtien tai opiskelijoiden keskuudessa on nykyisin vallalla jopa sellaisia ajatusmalleja, että maailma on valmiiksi rakennettu ja ettei pitäisi rakentaa mitään uutta, antaa tämä elokuva uskoa myös arkkitehtien ja ennen kaikkea poikkeuksellisen luovalla tavalla ajattelevien ja ihmisten tarpeisiin keskittyvien arkkitehtien suunnittelemien rakennusten ja ympäristöjen merkitykseen. Sitä paitsi on niin, että jostakin muualta kuin suhteellisen hyvinvoivasta Suomesta käsin katsottuna asiat näyttävät aivan toisilta. Näin on vaikkapa Välimeren ympäristössä tai sotia käyvien maiden siviilien ja rakennuskannan kannalta. Aiempaa parempia tai uusiksi taiten muokattuja rakennuksia tarvitaan kaikkialla maailmassa. Mahdollisimman lahjakkaista ja kokeneista arkkitehdeistä voi pian olla suoraan sanottuna huutava pula.
Miralles 2024. Maria Mauti. 90 min.
Maria Mauti
Ohjaaja Maria Mauti on syntynyt Milanossa vuonna 1974. Ura dokumenttielokuvien ohjaajana alkoi vuosituhannen alussa noin 30-vuotiaana.
Mauti on tehnyt dokumentteja Daniel Barenboimista, Carolyn Carlsonista, Pina Bauschista ja mm. Kuuban kansallisbaletista, Meredith Monkista ja monista muista; ja tehnyt yhteistyötä muun muassa Milanon La Scalan, Teatro de la Fenicen ja Venetsian biennaalin, Buenos Airesin Teatro Colonin, Auditorium of Musicin ja Rooman Maxxi-museon kanssa.
Hänen ensimmäinen juuri tiettyyn arkkitehtiin liittyvä pitkä elokuvansa, "L'Amatore" (vuodelta 2016), tutkii italialaisen arkkitehdin Piero Portaluppin elämää. Filmi sai ensi-iltansa Locarnon elokuvajuhlilla ja sitä on sen jälkeen esitetty useilla kansainvälisillä festivaaleilla, muun muassa IFFR:ssä Rotterdamissa ja BAFICI:ssä Buenos Airesissa.
Elokuva "MIRALLES" sai ensi-iltansa DOKLeipzigissa (Saksa).
Maria Mauti toimii professorina Estabin ja Elisavan yliopistoissa Barcelonassa.
Mauti on tehnyt dokumentteja Daniel Barenboimista, Carolyn Carlsonista, Pina Bauschista ja mm. Kuuban kansallisbaletista, Meredith Monkista ja monista muista; ja tehnyt yhteistyötä muun muassa Milanon La Scalan, Teatro de la Fenicen ja Venetsian biennaalin, Buenos Airesin Teatro Colonin, Auditorium of Musicin ja Rooman Maxxi-museon kanssa.
Hänen ensimmäinen juuri tiettyyn arkkitehtiin liittyvä pitkä elokuvansa, "L'Amatore" (vuodelta 2016), tutkii italialaisen arkkitehdin Piero Portaluppin elämää. Filmi sai ensi-iltansa Locarnon elokuvajuhlilla ja sitä on sen jälkeen esitetty useilla kansainvälisillä festivaaleilla, muun muassa IFFR:ssä Rotterdamissa ja BAFICI:ssä Buenos Airesissa.
Elokuva "MIRALLES" sai ensi-iltansa DOKLeipzigissa (Saksa).
Maria Mauti toimii professorina Estabin ja Elisavan yliopistoissa Barcelonassa.
The film about the architect Enric Miralles was born from a fortunate encounter with the character, like when, as Enric himself used to say: You put your hand in the pocket of a second-hand jacket and find something you weren’t expecting.”
The encounter was marked by the same amazement, not so much by the myth surrounding his figure, but by the mysterious side of his creative process, by the fierce love for life and the curse of losing it prematurely. Enric Miralles is, above all, a unique and unexpected architect in the contemporary scene, but I immediately felt that through his story and work, I could try to touch on a deep aspect of the human condition: our inevitable fragility and the unstoppable need to find a path, to look at the unanswered question that underlies our existence.
Miralles wrote a text titled Portrait of Giacometti, in which he reflected on the creative process of the famous Swiss sculptor and painter. Miralles worked in variations on the same theme, like Giacometti, in an incessant search for possibilities to portray reality that incorporates the passage of time into architecture, unafraid that it may turn into ruins or a forest, in which the ground of a country dances, a revolutionary Parliament, or the tomb of the architect himself. Miralles’ architecture is an architecture full of humanity, and that makes it the ideal landscape for a film. We are faced with an artist who has a powerful vision of the world and is close to our existential condition. That is why this film is necessary, as it allows us to turn architecture, the space in which all our existence moves, into a space for reflection on the threshold between the visible and the invisible, appearance and disappearance, death and life.
The encounter was marked by the same amazement, not so much by the myth surrounding his figure, but by the mysterious side of his creative process, by the fierce love for life and the curse of losing it prematurely. Enric Miralles is, above all, a unique and unexpected architect in the contemporary scene, but I immediately felt that through his story and work, I could try to touch on a deep aspect of the human condition: our inevitable fragility and the unstoppable need to find a path, to look at the unanswered question that underlies our existence.
Miralles wrote a text titled Portrait of Giacometti, in which he reflected on the creative process of the famous Swiss sculptor and painter. Miralles worked in variations on the same theme, like Giacometti, in an incessant search for possibilities to portray reality that incorporates the passage of time into architecture, unafraid that it may turn into ruins or a forest, in which the ground of a country dances, a revolutionary Parliament, or the tomb of the architect himself. Miralles’ architecture is an architecture full of humanity, and that makes it the ideal landscape for a film. We are faced with an artist who has a powerful vision of the world and is close to our existential condition. That is why this film is necessary, as it allows us to turn architecture, the space in which all our existence moves, into a space for reflection on the threshold between the visible and the invisible, appearance and disappearance, death and life.
Maria Mauti
Ohjaaja
