Le Chantier tarkoittaa rakennustyömaata. Sveitsiläisohjaaja Jean-Stéphane Bron on tehnyt mukaansatempaavan täyspitkän elokuvan. Pääosassa on koko se usean vuoden kestänyt ajanjakso, jolloin maailmankuulun Paramountin entisestä mutta huonoon kuntoon päässeestä elokuvapalatsista muokataan ranskalaisen Pathé-elokuvayhtiön ylellistä pääkonttoria ja elokuvateatteri- ja viihdekeskusta. Suunnittelijaksi on valikoitunut arvostettu ja maailmankuulu italialainen Renzo Piano ja hänen nimeään kantava Workshop.
Varsinaiseen elokuvapalatsirakennukseen koverretaan valoisa sisäpiha, jonka lasinen ja teräksinen materiaalimaailma täytyy taitavasti liittää alkuperäiseen ja mm, tiilestä muurattuun rakennukseen ja sen omaan materiaalimaailmaan. Kun kyse on Renzo Pianon toimistosta, sujautetaan rakennuksen uumeniin myös puita — mikä sekin on logistisesti hyvin vaativa toimenpide.
Elokuva sopii kerrassaan mainiosti esitettäväksi juuri Helsingin Lasipalatsin Bio Rexissä, joka oman aikansa moderneimpana pääkaupunkimme elokuvapalatsina on onnistunut säilyttämään valmistumisensa aikana (1936) äärimmäisen edustavana pidetyn lähes alkuperäisen asunsa, ja jota kukaan ei ole lähtenyt sen suuremmin mestaroimaan. Bio Rex oli pitkään juuri se teatteri, jossa järjestettiin kaikkien merkittävimpien elokuvien ensi-illat.
Le Chantier on taiten kuvattu ja äänimaisemaltaan mahtava kertomus suunnittelu- ja työmaa-ajasta — suunnitteluahan tapahtuu tämän tyyppisissä hankkeissa vielä jopa työmaan jo käynnistyttyä. Filmi kertoo myös siitä, kuinka tuon arvostetun elokuvafirman toimitusjohtaja Jerôme Seydoux haluaa itse olla säätämässä lähes kaikkea, mikä liittyy uusiin teatterisaleihin ja niiden mahdollisimman upeisiin kalusteisiin sekä muuhun sisustukseen. Hän käyttää valtaansa tavalla, joka tietenkin nostaa kustannuksia ja aiheuttaa kaikenlaista hämminkiä myös suunnittelukokouksissa.
Sen lisäksi, että elokuva kertoo jopa maailmankuulun ja kokeneen arkkitehtitoimiston ajoittain ohittavasta vallankäytöstä, se vie meidät kaikkien niiden keskenään erilaisten ihmisten seuraan, jotka käytännössä suorittavat rakennuksessa sen valmistumiseen ja tyylikkääseen avajaistapahtumaan tähtääviä toimenpiteitä. Pääsemme yhtä lailla nosturia operoivan miehen kanssa ihailemaan Pariisin panoraamaa kuin osallistumaan työmaata siivoavien ihmisten lyhyille evästauoille. Näemme myös, kuinka erilaiset suunnitelmiin puuttumiset ja muutokset luovat hurjia paineita hankkeen valmistumisen kynnyksellä: lähes jokaisen on venyttävä äärimmilleen, jotta rakennus, kieltämättä hienoine tiloineen ja erikoisuuksineen, on valmis ja ovet voidaan juuri määrätyllä hetkellä aukaista yleisölle. Osana elokuvan kerrontaa näemme myös muita elokuvateattereita, joissa elokuvassa mukana olevat henkilöt haluavat itse käydä vapaa-aikanaan.
Samalla tavoin kuin arkkitehtuurin ja rakennusten ollessa kyseessä, vaatii elokuvakin paljon erilaisten henkilöiden ja ammattilaisten vannoutunutta panosta. Elokuvien lopputekstit ovat perinteisesti maininneet heidät kaikki. Le Chantier näyttää, ketkä oikeasti rakentavat ja keitä kaikkia on mukana toteutukseen tähtäävässä suunnittelutyössä. Filmi kertoo myös siitä, kuinka omapäisen tilaajan päähänpinttymät ja ylellinen maku sekä jatkuvat yksityiskohtiin puuttumiset pyrkivät ohittamaan maailmankuulun arkkitehtitoimiston oman ja taatusti tanakan osaamisen. Siinä joutuvat venymään useatkin ihmiset, joiden hermot ajoittain joutuvat kovalle koetukselle.
Le chantier onkin hieman erilainen arkkitehtuurielokuva. Olemme aiemmin esittäneet festivaalin ohjelmistossa Liljevalchs+ -nimisen uuden näyttelyrakennuksen suunnittelemisesta ja toteuttamisesta kertovan ruotsalaisen filmin, jossa poikkeuksellisen vaativa katon valaminen oli kuin jännitysnäytelmä.
Le Chantier tarjoaa puolestaan omanlaistaan ja aidosti pariisilaista jännitystä sekä panoraaman yli koko kaupungin.